Kun muutin Pariisiin, kaikki varoittivat minua byrokratiasta. Valtion virkamiehet olivat kuulemma kaikki hitaita, laiskoja ja idiootteja.
Minut kutsuttiin äskettäin tulkiksi huonoa englantia puhuvan ranskalaispoliisin ja yhtä huonoa englantia puhuvan nuoren suomalaisen rikoksen uhrin väliin.
Olin tulkkaamassa poliisilaitoksella komissaari Maigret’n naapurissa kaksi päivää. Sitten minun piti mennä hakemaan palkkioni mahtavasta, kullatusta Oikeuspalatsista (Palais de Justice), Seine-joen varrella sijaitsevalta Cité-saarelta.
Jouduin seikkailemaan Oikeuspalatsin sokkeloissa kolme kertaa kolmena päivänä. Aloin tuntea itseni Liisaksi ihmemaassaa. Tällaista ei voinut olla muualla kuin Disneyn filmissä – tai entisessä neukkulassa.
Liisa hissittömässä Pariisissa
Monien väärien neuvojen jälkeen ehdin paperipinoni kanssa palkanmaksutoimistoon kello 15.50. Tietysti putiikki oli jo kiinni. Sulkemisaika klo 16.
Seuraavana aamuna menin hyvissä ajoin toimiston eteen . Sisällä minulle sanottiin että täällä ei mitään makseta. Kansiossani ei tietenkään ollut kaikkia tarvittavia papereita.
Soitin jo tutuksi tulleelle poliisille, että nyt tarvittaisiin vielä monta muutakin paperia. Hän lupasi printata ja leimata ne minulle. Alkuperäiset leimat ja uhria kuulustelleen poliisin allekirjoitus piti olla kuulustelupöytäkirjan alla.
Valokopioita tai printtiversioita ei hyväksytä. Jo kolmas työpäivä hukkui kiivetessäni portaita jälleen ylös viisi kerrosta. Poliisiprefektuurin hissi oli ollut jo monta viikkoa rikki.
Mainostin poliisille tunnettua suomalaista hissimerkkiä. Hän ei tiennyt että Suomessakin tehdään hissejä.
Hukattujen askelten aulassa
Lähdin uusilta leimoilta tuoksuvien papereiden kanssa poliisilaitokselta takaisin oikeuspalatsiin, Kävelin jo tottuneesti legendaarisen «hukattujen askelten salin»(salle des pas perdus) läpi. Näin tuomiotaan odottavia, oikeudenkäyntiään jännittäviä, valkoisesta kravatista ja mustasta kaavusta tunnistettavia juristeja.
Toimistossa istui kolme naista. Kun asetuin tiskin ääreen, kukaan ei liikkunut, ei edes katsonut. Kun aloin tuiiottaa vastapäistä naista, tämä nousi lopulta mutisten että en ollut ilmoittautunut, ei hän voinut tietää oliko minulla asiaa vai ei.
Kun hän kuitenkin vaivautui luukulle, ojensin ison paperikasani, jonka olin juuri saanut poliisiprefektuurista. « Ei tämä riitä, sitäpaitsi ei niitä tänne tuoda », nuori nainen sanoi minulle. Kun aloin hermostua, hän pyysi paikalle ylemmän virkailijan. Yhdessä he päättivät, että hoidetaan tuo asiakas ainakin täältä ulos.
Varttitunnin kuluttua ymmärsin, mitä papereita minun piti vielä hankkia, mitä ei pitänyt tehdä ja lopulta mihin laatikkoon kirjekuoreni oikeuspalatsin loputtomissa sokkeloissa viedä.
Lopulta nuori nainen hymyili, että varminta on ottaa kaikista papereista monta kopiota. Pieni tulkkauspalkkio maksetaan ehkä vuoden kuluttua.
Mikä puolitoista kerrosta ?
Kolmannen päivän aamuna tarkistin taas kaikki paperini, opettelin osoitteet ja omasta mielestäni osasin oikeuspalatsin jo ulkoa.
Varmuuden vuoksi kysyin kuitenkin turvallisuustarkastuksen läpäistyäni neuvonnassa missä portaikko F ja ovi 15 sijaitsee.
Käytävän perälle, sitten ylös ensimmäiseen kerrokseen, minulle neuvottiin.
Kävelin portaita niin pitkään että ovi löytyi. Sieltä tultiin sanomaan, että olin vasta puolessa kerroksessa. Kun olin kävellyt vielä uuden puoli kerrosta ylös, saavuin ihan varmasti toimiston 15 eteen.
Asetin tulo-ohjeeni virkailijan eteen, joka heti töksäytti, että se EI ole täällä. Uskalsin töksäyttää takaisin, että jos edes viitsisi vilkaista saamaani paperia.
Virkailija oli ehkä unohtanut silmälasit kotiin, kun paperini eivät häntä kiinnostaneet. Sanoin etsiväni postilaatikkoa, johon voisin laittaa poliisin antamat paperit ja palkkiohakemukseni.
Virkailija viittasi toimiston toiselle puolelle jossa oli todellakin paperiteline, täynnä samannäköisiä papereita, joita olin itsekin täyttänyt. Mutta ei se postilaatikolta näyttänyt
En jaksanut enää kysyä mistä pääsen ulos. Olisin kuitenkin eksynyt taas. Onneksi en sentään pudonnut enää mihinkään kaivoon vaan oikeuspalatsin kohteliaat poliisit ohjasivat minut ihmemaasta normaalimaailmaan.
About: Tuulikki: Tuulikki Muller kirjoittaa toisinsanoen-lehdelle asemamaastaan Pariisista. Hän on toiminut freelance-toimittajana Suomessa ja Ranskassa sekä kirjoittanut tärkeimpiin suomalaisiin medioihin. Hän on asunut Pariisissa yli 30 vuotta ja tuntee asemamaansa hyvin. Toiminut Pariisin kansainvälisen toimittajayhdistyksen puheenjohtaja (Association de la Presse Etrangère) 1994-1995.
|
{ 1 comment… read it below or add one }
Kiitokset raportista Tuulikki! Kairon perspektiivistä luettuna tuo kuulostaa kovin tutulta – ja toisaalta hämmästyttävältä. Helposti kuvittelee, ettei tuollaista paperi- ja leimasirkusta ja epämääräisiä neuvoja olisi Euroopassa laisinkaan.