Vuonna 2007 suomalaiset söivät henkeä kohden 76,7 kiloa lihaa. Hiilijalanjäljessä tämä määrää vastaa samaa päästöjen määrää kuin 10 000 kilometrin automatka normaalikulutuksella. Nelihenkisen perheen lihansyönti jättää siis isomman hiilijalanjäljen kuin perheen auton päästöt. Kalan ekologinen jalanjälki on huomattavasti pienempi kuin lihan. Vuonna 2007 suomalaiset söivät vain viisi kiloa kotimaista kalaa ja noin 10 kiloa ulkomaista kalaa.

Suosimalla lihan sijaan kalaa ja käyttämällä runsaasti kotimaisia sesongin mukaisia kasviksia sekä ostamalla lähellä tuotettua ruokaa mielellään luomuna voi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: syödä terveellisemmin ja voida paremmin sekä auttaa ympäristöä.

Nämä pysähdyttävät faktat sekä runsaasti suomalaisten raaka-aineiden reseptejä löytyvät Kenneth Oker-Blomin kirjasta Syö terveellisesti ja elä ekologisesti. Vakavan sairauden jälkeen liikemiesuralta kokiksi siirtynyt Oker-Blom on intohimoinen terveemmän elämän ja ekologisen ajattelun apostoli, jonka reseptikirjasta välittyy rakkaus ruuan nautintoihin.

Reseptikirja on herkullinen lukuelämys myös vähemmän aktiiviselle kotikokille. Kuusenkerkkämarmeladi, voikukkapesto ja nokkosmajoneesi kuulostavat vastustamattoman eksoottisilta ruokalisukkeilta. Reseptien lisäksi tarjolla on perinnetietoutta ja itsehoitovinkkejä:

Tiesitkö, että kuusenkerkät sisältävät niin paljon C-vitamiinia, että niitä otettiin ennen muinoin mukaan pitkille laivamatkoille ehkäisemään keripukkia. Voikukan juuria on käytetty kuivattuna ja jauhettuna ruuansulatuselinten sairauksien hoitoon. Pestynä, paloiteltuna, ryöpättynä ja pakastettuna voikukanjuuri maustaa talven pataruuat.

Vielä ei ole liian myöhäistä kerätä voikukanjuuria ja muuta syksyn satoa talteen.

Pinon huippu oli aitaa korkeampi ja näkyi houkuttavasti tielle. Kauniita, valmiita klapeja suoraan syliin nostettavaksi. Ei voi muuta kuin ihmetellä varkaan rohkeutta. Avoimella paikalla on näet esteetön näkyvyys naapureiden ikkunoihin.

Vai syyllistynkö tässä kenties kunnianloukkaukseen, kun puhun varkaasta. Onko kyseessä vain klapien luvaton käyttöönotto vai peräti minun syyni koko juttu. Pitääkö sitä jättää klapit houkuttelevasti sijoiteltuna etupihalle aidan sisäpuolelle omalle tontille niin, että ohikulkija suorastaan kompastuu niihin. Kenties hän tekeekin suorastaan palveluksen viemällä klapit pois, etteivät muutkin kompastu.

Samaan ilmiöön olen törmännyt myös muualla. Valkealan Repoveden kansallispuiston taukopaikoilla on valmiiksi pilkottuja puita retkeilijöiden käyttöön. Muutaman kerran olen seurannut silmät pyöreinä, kun vene karauttaa rantaan ja määrätietoiset askelet vievät suoraan puuvajaan. Pari miestä on kantanut sylyksittäin puita veneeseen ja naureskellen hurauttaneet pois.

Mistä onkaan kysymys? Elämän helppouttahan se tietysti on, kun kaikki on valmiina eikä mikään maksa mitään? Naapurin kuormasta voi kyllä syödä, mutta omaa  kuormaa on turha kenenkään sormeilla!

Nyt täytyy sitten vain katsella, kenen piipusta nousee sankka savu.

Minut kutsuttiin äskettäin tulkiksi huonoa englantia puhuvan ranskalaispoliisin ja yhtä huonoa englantia puhuvan nuoren suomalaisen rikoksen uhrin väliin.

Olin tulkkaamassa poliisilaitoksella komissaari Maigret’n naapurissa kaksi päivää. Sitten minun piti mennä hakemaan palkkioni mahtavasta, kullatusta Oikeuspalatsista (Palais de Justice), Seine-joen varrella sijaitsevalta Cité-saarelta.

Jouduin seikkailemaan Oikeuspalatsin sokkeloissa kolme kertaa kolmena päivänä. Aloin tuntea itseni Liisaksi ihmemaassaa. Tällaista ei voinut olla muualla kuin Disneyn filmissä – tai entisessä neukkulassa.

Liisa hissittömässä Pariisissa

Monien väärien neuvojen jälkeen ehdin paperipinoni kanssa palkanmaksutoimistoon kello 15.50. Tietysti putiikki oli jo kiinni. Sulkemisaika klo 16.

Seuraavana aamuna menin hyvissä ajoin toimiston eteen . Sisällä minulle sanottiin että täällä ei mitään makseta. Kansiossani ei tietenkään ollut kaikkia tarvittavia papereita.

Soitin jo tutuksi tulleelle poliisille, että nyt tarvittaisiin vielä monta muutakin  paperia. Hän lupasi printata ja leimata ne minulle. Alkuperäiset leimat ja uhria kuulustelleen poliisin allekirjoitus piti olla kuulustelupöytäkirjan alla.

Valokopioita tai printtiversioita ei hyväksytä. Jo kolmas työpäivä hukkui kiivetessäni portaita jälleen ylös viisi kerrosta. Poliisiprefektuurin hissi oli ollut jo monta viikkoa rikki.

Mainostin poliisille tunnettua suomalaista hissimerkkiä. Hän ei tiennyt että Suomessakin tehdään hissejä.

Hukattujen askelten aulassa

Lähdin uusilta leimoilta tuoksuvien papereiden kanssa poliisilaitokselta takaisin oikeuspalatsiin, Kävelin jo tottuneesti legendaarisen «hukattujen askelten salin»(salle des pas perdus) läpi. Näin tuomiotaan odottavia, oikeudenkäyntiään jännittäviä, valkoisesta kravatista ja mustasta kaavusta tunnistettavia juristeja.

Toimistossa istui kolme naista. Kun asetuin tiskin ääreen, kukaan ei liikkunut, ei edes katsonut. Kun aloin tuiiottaa vastapäistä naista, tämä nousi lopulta mutisten että en ollut ilmoittautunut, ei hän voinut tietää oliko minulla asiaa vai ei.

Kun hän kuitenkin vaivautui luukulle, ojensin ison paperikasani, jonka olin juuri saanut poliisiprefektuurista. « Ei tämä riitä, sitäpaitsi ei niitä tänne tuoda », nuori nainen sanoi minulle. Kun aloin hermostua, hän pyysi paikalle ylemmän virkailijan. Yhdessä he päättivät, että hoidetaan tuo asiakas ainakin täältä ulos.

Varttitunnin kuluttua ymmärsin, mitä papereita minun piti vielä hankkia, mitä ei pitänyt tehdä ja lopulta mihin laatikkoon kirjekuoreni oikeuspalatsin loputtomissa sokkeloissa viedä.

Lopulta nuori nainen hymyili, että varminta on ottaa kaikista papereista monta kopiota. Pieni tulkkauspalkkio maksetaan ehkä vuoden kuluttua.

Mikä puolitoista kerrosta ?

Kolmannen päivän aamuna tarkistin taas kaikki paperini, opettelin osoitteet ja omasta mielestäni osasin oikeuspalatsin jo ulkoa.

Varmuuden vuoksi kysyin kuitenkin turvallisuustarkastuksen läpäistyäni neuvonnassa missä portaikko F ja ovi 15 sijaitsee.

Käytävän perälle, sitten ylös ensimmäiseen kerrokseen, minulle neuvottiin.

Kävelin portaita niin pitkään että ovi löytyi. Sieltä tultiin sanomaan, että olin vasta puolessa kerroksessa. Kun olin kävellyt vielä uuden puoli kerrosta ylös, saavuin ihan varmasti toimiston 15 eteen.

Asetin tulo-ohjeeni virkailijan eteen, joka heti töksäytti, että se EI ole täällä. Uskalsin töksäyttää takaisin, että jos edes viitsisi vilkaista saamaani paperia.

Virkailija oli ehkä unohtanut silmälasit kotiin, kun paperini eivät häntä kiinnostaneet. Sanoin etsiväni postilaatikkoa, johon voisin laittaa poliisin antamat paperit ja palkkiohakemukseni.

Virkailija viittasi toimiston toiselle puolelle jossa oli todellakin paperiteline, täynnä samannäköisiä papereita, joita olin itsekin täyttänyt. Mutta ei se postilaatikolta näyttänyt

En jaksanut enää kysyä mistä pääsen ulos. Olisin kuitenkin eksynyt taas. Onneksi en sentään pudonnut enää mihinkään kaivoon vaan oikeuspalatsin kohteliaat poliisit ohjasivat minut ihmemaasta normaalimaailmaan.

Tukholmaa voi kutsua museoiden kaupungiksi. Tukholman museoissa asiakkaiden viihtyvyyteen on panostettu monin tavoin. Ylimääräiset kantamukset ja päällysvaatteet voi jättää lokerikkoon ja lähes jokaisessa museossa on myös pieni kahvila.

Sana museo tuo usein mieleen hiljaisen ja arvokkaan tilan, jossa esineitä saa katsoa, muttei koskea. Vanhat esineet toki pitääkin suojata, mutta esineiden viereen voi sijoittaa laatikoita, joissa voi hypistellä silkkikangasta tai haistaa eksoottista tuoksua. Aikuisenkin museoelämys virkistyy, kun näköaistin lisäksi uutta voi oppia myös muilla aisteilla.

Tukholman musiikkimuseossa voi kokeilla vaikkapa harpun tai kanteleen soittoa ja kuunnella esimerkiksi arabialaisessa musiikissa paljon käytettyä mizmar-torvea. Viini- ja viinamuseossa voi ”tuoksu-uruilla” haistella eri juomasekoituksissa käytettyjä yrttejä ja hedelmiä. Teknisessä museossa voi kokeilla astronauttien nukkumisvaljaita. Akvaario- ja vesimuseossa voi kokea trooppisen ukkosmyrskyn, jota säikähtävät torakatkin ovat aitoja.

Listaa voisi jatkaa lähes loputtomasti. Monissa museoissa on erikseen huomioitu myös lapsivieraat. Monet Tukholman museot järjestävät erikseen myös työpajoja lapsille ja monipuolisia oheistapahtumia aikuisille. Myös museoiden sisäänpääsymaksut ovat hyvin kohtuullisia.

Suurimman museoyllätykseni olen kuitenkin kokenut Libyan pääkaupungissa Tripolissa. Pohjois-Afrikasta ei uskoisi löytyvän niin modernia ja tyylikästä museota kuin Libyan johtaja Gaddafin 40 valtavuoden kunniaksi avattu Kansallismuseo. Vanhassa huvilassa sijaitseva museo on täynnä modernia tekniikkaa, joka ei kuitenkin nouse liian hallitsevaksi.

Tripolin museossa voi sukeltaa keskelle Libyan antiikin raunioita kosketusnäyttöruuduilta ja zoomata kohti kiinnostavia yksityiskohtia ja tarkastella vaikkapa Leptis Magnan raunioalueen hyvin säilyneitä meduusanpääkoristeita. Näyttelyhuoneiden lattian anturit käynnistävät automaattisesti historiaa ja kulttuureja esittelevät videot, joiden kerrontaosuus tosin avautuu vain arabiantaitoisille.

Kiinnostavien museoiden museokaupat ovat usein myös todellisia aarreaittoja, joiden tuotteita ei välttämättä ole saatavana missään muualla kuin korkeintaan museon nettikaupassa.

Minulla on kahden auton talli, mutta polkupyörää en saa mahtumaan sisään. Syksyn tullessa puutarhakalusteiden säilytyksestä tulee ongelma – mihin ihmeeseen ne työnnän talvehtimaan?

Pitäisikö minun kutsua apuun PO? 1970-luvulla rakennetussa talossa kun neliöitä on vaikka muille jakaa. On käytäviä, sokkeloita, pieniä huoneita ja torta-på-torta -ratkaisuja. Ja kaikki pullollaan toinen toistaan tarpeellisempia tavaroita.

Aikanaan viimeisten säännösten ja muodin mukaan rakennettu talo tuntuu tänä päivänä ahtaalta kaikkine neliöineen.

Nykyisten arvioiden mukaan auton pitäminen tallissa ei olekaan se paras mahdollinen tapa. Sanovat, että lämpimässä pitäminen ruostuttaa auton nopeammin kuin parkkeeraaminen vaikkapa katoksessa. Tiedä häntä. Tiedän kuitenkin sen, että autotalliin autoni ei mahtunut vielä kesällä.

Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua uusavuttomuutta? Eivätkö ihmiset osaa enää hoitaa oman kotinsa järjestystä ilman ulkopuolisia organisaattoreita. Vai onko tämä uuden tirkistelyohjelman formaatti – onhan “nänit” ja moppimaijat jo filmattu tirkistelijöille. Nolouden huippuhan on, kun roinaa täynnä oleva autosi roudataan Oprah’in televisiostudioon koko maailman pällisteltäväksi.

Sodan jälkeen pula-aikana “tuunattiin” vaatteita, käytettiin kaikki mahdollinen uudelleen, jopa suoristettiin käytetyt naulat uusiokäyttöön. Silloin oli todellinen pula kaikesta.

Tänä päivänä pulaa ei ole muusta kuin ajasta. Sitä kun ei voi ostaa muovinpalalla kaupasta. Niinpä  myös kotona “ulkoistetaan” toimintoja. Ostetaan palveluja ja “säästetään” omaa aikaa. Se taitaakin näinä päivinä olla ainut asia, jota säästetään.

Kodista on tullut yritys, jossa toteutetaan projekteja: avioliitto on projekti, samoin lastenkasvatus, työ on usein projektiluonteista. Miksipä siis ei ulkoisteta kodin toimintojakin.

Siivojat ovat historiaa. Nyt tulevat PO:t.

Krääsätön huusholli

Eräässä työpaikassani 1980-luvulla puhuttiin paperittomasta toimistosta. Wuaaaaaaaah! Paperinkulutus kolminkertaistui, kun otettiin kopion varmuuskopio. Ihan varmuuden vuoksi.

Olen viimeisen puolen vuoden ajan käynyt läpi isäni jäämistöä ja papereita. Hän  eli ja koki pula-ajan ja puutteen. Niinpä hän säästi kaiken tarpeellisin, joka voitiin uudelleenkäyttää. Miljoonalaatikoita on jemmassa siellä sun täällä.

Samassa yhteydessä olen käynyt lävitse lapsuuttani, perheen tapahtumia ja kokemuksia, muuttoja, uusia taloja, asuntoja, sisaruksia, isovanhempia. Muutoksen pelkoa muutosten yhteydessä.

Ehkä emme uskalla luopua tavaroista sen takia, että pelkäämme menettävämme jotain menneisyydestä. Tavaroihin liittyy valtava tunneside ja niistä luopuminen on kuin Juudaksen suudelma – petturuuden merkki.

Mitä enemmän ympärilläni on tavaraa, sen enemmän muistan ja rakastan kaikkea sitä, mikä on ollut. Mutta näinhän se ei kuitenkaan mene.

Olen aina ihmetellyt, miten joidenkin koti voi olla täysin tyhjä ylimääräisistä tavaroista. Eikö heillä ole elämää ollenkaan, kun mitään ei ole esillä? Tyhjä kirjahylly, jossa on muutama koristekirja. Pari pyttyä ja pitsiliina. Ei krääsää, ei kirjoja, ei papereita, ei monisteita. Ei pölyä. Elämää(kö)?

Ehkä nämä ihmiset ovat sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. He ovat oppineet hyväksymään, että elämä ja onni ei ole kiinni tavaroissa.

Tai ehkä he ovat jo palkanneet PO:n!

Miljoonatoimisto

Toimistoni on varsinainen miljoonalaatikko. Olen 25 vuotta täyttänyt paperia – enkä ole raaskinut heittää mitään pois. Olen kerännyt itselleni “portfoliota”.

Hyllyt ovat täynnä kansioita – eri värisiä, täynnä toinen toistaan tarpeettomampia artikkeleita ja papereita. Löysin siivouksen yhteydessä kansion, jossa oli 1980-luvulta asti erilaisia kaskuja, lähetettyjä muistioita – kuivattu havunoksa!?

Mitä minä haluan tällä tavaramäärällä sanoa muille? Entä itselleni?

Onko tässä nähtävä sama ilmiö kuin kalenterissa, tuossa tärkeyden mittarissa. Täysi kalenteri on kiireisen ihmisen merkki. Mutta samalla se viestii toiselle “katso, näin täynnä on kalenteri – näin tärkeä minä olen”.

Näin täynnä on toimistoni, näin paljon olen elämässäni saanut aikaiseksi.

Minun PO-ulkoistukseni on edelleenkin kodinhengettäreni Sini, joka pitää minut ruodussa kerran viikossa.

Mustien siipien lintu- teoksessa kehitysvammaiset esiintyvät yhdessä ei-kehitysvammaisten kanssa

Kansallisooppera pyrkii voimakkaasti koko kansan oopperaksi. Yksi merkittävimmistä uusista aluevaltauksista on DuvTeaternin ja Blue Flamencon kanssa toteutettava yhteisproduktio Mustien siipien lintu, jossa esiintyvät kehitysvammaiset ja ei-kehitysvammaiset näyttelijät, tanssijat ja laulajat.  Mustien siipien lintu pohjautuu väljästi Georges Bizet:n Carmeniin.

Kehitysvammaiset esiintyjät suoriutuivat rooleistaan erinomaisesti. Puhutteleva teos on erinomainen esimerkki hyvin tervetulleesta ja tarpeellisesta rajojen rikkomisesta ja totuttujen ajattelutapojen ravistelusta. Erityisen merkittävä esitys lienee kehitysvammaisille esiintyjille ja heidän perheilleen ja ystävilleen.

Kansallisooppera ansaitsee täydet pisteet ja Carmen tulipunaisen ruusun ennakkoluulottomasta ja rohkeasta yhteistyöprojektistaan ja erityisesti syyskauden avauksesta tämän produktion makupalalla.

Kansallisooppera tuntuu systemaattisesti etsivän uutta yleisöä, jota haetaan monin keinoin. Viime kaudella Kansallisoopperasta televisioitiin Sallisen ooppera Punainen viiva, jonka Ondine julkaisi elokuussa DVD:nä. Viime vuonna radiosta kuultiin Rautavaaran Aleksis Kivi-ooppera.

Tällä kaudella kansan katsottavaksi on valittu YLE Teemalta nähtävä marraskuussa ensi-iltansa saava Korngoldin ooppera Die tote Stadt. YLE Radio 1:llä kuullaan Madetojan Pohjalaisia –ooppera.

Kansallisooppera pyrkii myös kasvattamaan uutta yleisöä lapsista ja nuorista, joille on tarjolla monia lapsille ja nuorille tarkoitettuja tuotantoja. Koko perheen oopperaksi sopii hyvin myös tammikuun 14. päivänä 2011 ensi-iltansa saava Jukka Linkolan Robin Hood, jonka ohjaa Kari Heiskanen.

Syksyn odotetuin ensi-ilta lienee muinaisen Egyptin kuuluisa rakkaustarina Guiseppe Verdin Aida, jonka ensi-ilta on 17. syyskuuta.

Mutta ne vaaditut perustelut!

Lymfahoito korvataan vaan suuren kirurgisen leikkauksen jälkihoidossa, kun lymfajärjestelmä on selvästi heikentynyt. Vuonna 2004 tehdyn isossa leikkauksessa minulta poistettiin nivustaipeista imusolmukkeet. Tämän seurauksena nestekierto alaraajoissa hankaloituu. Siispä lähetin KELA:lle koko pumaskan papereita lääkärin selvityksineen.

KELA:n asiantuntijalääkärin mukaan ei ole todisteita, että alaraajoissa on ollut turvotusta näiden kuuden vuoden aikana! Heille ei ole siitä toimitettu  tietoa. Siis ei korvausta.

En ole ollutkaan tietoinen, että aina kun jalkani turpoavat, minun taytyy ilmoittaa siitä KELA:lle. Mutta ei hätää – tästä lähtien lähetän heille päivittäin kirjeen ja kuvan nilkan turpoamisesta. Sitä nimittäin tapahtuu edelleen päivittäin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä KELA:lta taas joskus tarvitsee.

Muistuu mieleeni toinen tapaus vuosien takaa, kun tein paluumuuttoa Yhdysvalloista Suomeen. Asianmukaisesti pakkautin tavarani siellä päässä muuttofirmalla, joka hoiti laivauksen ja rahtauksen Suomeen. Otin kuljetusvakuutuksen amerikkalaiselta vakuutusyhtiöltä.

Suomessa täkäläinen muuttofirma kuljetti tavarat asuntooni ja kontti purettiin. Siinä vaiheessa todettiin, että kaksi laatikkoa puuttuu. Yllätys, yllätys – toisessa niissä SATTUI olemaan kaikki arvokas tavara – hopeat, kameran objektiivit, hopeakellot sun muut. Silmänlumeeksi katosi myös toinen laatikollinen lakanoita ja pyyhkeitä.

Vakuutusyhtiö ei korvannut senttiäkään, koska he eivät voineet olla varmoja missä vaiheessa tavarat olivat kadonneet!  Kaksi vuotta taistelin vakuutusyhtiön kanssa kunnes lopulta annoin periksi. Totesin, että vakuutusbisnes on laillistettua ryöstöä.

Miksikähän voisi kutsua KELA:n toimintaa?

Helsingin rakkaimmat kirpputorimuistoni liittyvät VR:n makasiinien kirppikselle, jossa kävin vuosien ajan usein niin asiakkaana kuin myyjänäkin. VR:n kirppiksellä opin tuntemaan vakiokävijät; asiakkaan, jonka jäljiltä pöydästä hävisi aina jotain maksamatta, trokarin, jonka haukankatse bongasi sinisilmäisiltä untuvikkomyyjiltä arvokkaimmat esineet ostettavaksi pilkkahintaan, yksinäisen vanhuksen, jonka juttuseuran ja säälin tarve oli pohjaton.

Muutaman vuoden tauon jälkeen vierailin pitkästä aikaa helsinkiläisellä kirpputorilla, joka lienee myös kaupungin suosituin ja ainakin säävarma kohde myös sateella eli Vallilan Valtteri-kirppis. Muutama ”tuttu” vuosien takaa vaelteli Vallilankin kirpputorin käytävillä.

Päivän aikana kuulin niin monta elämäntarinaa, että niistä voisi kirjoittaa romaanin. Arvoitukseksi jäi, oliko liikkeellä poikkeuksellisen paljon puheliaita ihmisiä vai löystyttivätkö myyntipöytäni esineet kävijöiden kielenkantoja vai ovatko suomalaiset ja helsinkiläiset todellakin puheliaita ja avoimia ventovieraankin kanssa jutellessaan – ainakin kirpputorilla.

Kirpputorilla en voi koskaan olla miettimättä esineiden takana olevia tarinoita. Vanhemmat esineet tuntuvat lähes kuiskailevan tarinaansa. Osan tarinasta ”kuulee” jo esineitä hypistelemällä ja kiehtovimmat ”tarinat” on lähes pakko ostaa mukaansa.

Keskellä hautausmaata sijainnut kirpputori oli yksi lempipaikoistani Kairossa. Tori tuhoutui täysin tulipalossa kesäkuussa ja jäljellä ovat vain muistot. Muutama kauppias tosin on sinnikkäästi aloittamassa uutta toritoimintaa palaneen alueen naapurustoon samaisella hautausmaalla.

Kirpputorilla en voi koskaan myöskään olla ihmettelemättä, löytyykö jokaiselle tavaralle todellakin ostaja. Kairon kirpputorilla myytiin esimerkiksi röykkiöittäin vanhoja tietokoneen näppäimistöjä tai tietokoneen sisäosia. Näitä romuksi luokiteltavia kasoja oli aina penkomassa useampikin varaosien metsästäjä. Entä löytyykö suomalaisella kirpputorilla ostaja käsipuolelle muovinukelle?

Kirpputorin idea on kierrättää vanhaa edullisesti, keräilyharvinaisuudet tai antiikkiesineet eivät välttämättä istu tavalliselle kirpputorille, jonka asiakkaat tuntuvat haluavan kaiken lähes ilmaiseksi. Liikkeellä tuntuu olevan paljon asiakkaita, jotka eivät ole valmiit maksamaan mistään esineestä euroa enempää, mikä on aika merkillistä maassa, jossa eurolla ei saa juuri muuta kuin vierailun rautatieaseman vessassa.

Mutta aloin miettiä, mikä on pysäköinninvalvojan tehtävä. Onko se luurata nurkan takana ja odottaa, että joku tekee virheen? Vai onko se ohikulkiessaan todeta, että muistittehan kiekon?

Kyllähän tuo viimeinen kommentti on lähinnä vitsi. Kerran pysäköin Kouvolassa erään liikkeen edessä olevalle parkkipaikalle. Lukitsin ovet ja käännyin lähteäkseni asioille, kun muistin kiekon. Käännyin samantien takaisin – vain huomatakseni, että parkkipirkko oli jo täydessä touhussa. Siis hän oli väijynyt nurkan takana ja odotti, että käännän selkäni.

Sanoin, että hänen on täytynyt nähdä, että tulin juuri minuutti sitten. “Minkä aloitin, sen lopetan” oli lakoninen ja pahantuulinen kommentti. Hän käänsi selkänsä ja poistui. Oikein hyvää päivänjatkoa sinulle, Pirkko.

Toinen tapaus sattui edesmenneelle isälleni vuosia sitten jouluaattona. Hän pysäköi noin puoli metriä liian lähelle suojatietä – maassa oli näet silloin lunta eikä jalkakäytävän keltaiset merkinnät näkyneet. Poliisi oli mittanauhalla mitannut etäisyyden ja lappu odotti tuulilasissa. Hyvää joulua teillekin.

Tämän päivän hektinen rytmi on iskenyt kyntensä myös parkkipirkkojen toimintaan. Pakko on kirjoittaa sakkolappuja vaikka väkisin, kun tavoitteena on XX lappua päivässä. Eihän sitä tavoitteestaan voi lipsua, eihän.

Miten se ennaltaehkäisy? Höh!

Olen elämäni ja autoilu-urani aikana (ja sitä on kuitenkin takana muutama kymmenen vuotta) törmännyt kolme kertaa tapaukseen, jossa parkkipirkko huomauttaa kiekosta, kun olen sen itse unohtanut. Hän on ollut lähellä ja huomannut unohdukseni. Hänelle ei ollut ongelmaa huomauttaa unohduksestani. Säästyi kirjoittamisen vaiva ja minä muistan tapaukset vieläkin positiivisena – vuosien, vuosien jälkeen.

Mieleeni muistuu uutinen vuosien takaa, jossa Raumalla kierteli mies ja pisti rahaa niihin pysäköintimittareihin, joiden aika oli umpeutunut. Mikäli muistan oikein, hän sai huomautuksen siitä. Ei kuulemma ollut soveliasta toimintaa. Vaikka hän käytti omaa rahaansa!

Nyt on annettu yksityisille pysäköinninvalvojille oikeus sakottaa “väärin”pysäköityjä autoja taloyhtiöiden pihalla. Herttoniemessä Hiihtäjäntie 4:ssä vierailuaika on neljä tuntia. Sen jälkeen rapsahtaa sakko. Pihapoliisit pitävät huolta siitä, että yövieraita ei sallita. Ei edes merkityillä vieraspaikoilla.

Kuka sanoi, että Suomi on oikeusvaltio? Vai oliko se poliisivaltio?

Minä vallan hämmästyneenä katsoin heitä silmät ymmyrkäisinä. Minä muistelisin, että tällä seudulla vettä ei ole koko kesänä tullut kuin muutaman kerran. Ja silloinkin viisi pisaraa, joista kolme on haihtunut matkalla.

Ihmisen muisti on hyvä, mutta kovasti lyhyt. Talven lumia ja hiihtokelejä odotettiin pitkään ja hartaasti. Kun lumi tuli maahan, siinä kävi kuin Heli Laaksosen runossa – ensin ihanaa, sitten jo vitutti – ensimmäisen ja viimeisen säkeen mukaan.

“Tammikuu 1. klo 17.00…
Lunt satta! Lumi o sit kaunist!
Luanto tule kaunim valkkoseks ja miäli piristy,
ku ei ol enä nimpal pimmiä. Mää tei itellen kuuma rommitoti ja mää istusin
ikkuna äären kattoma hiutaleitte leijumist maaha. Tosi kaunist.

Tammikuu 8.
Saatana, 12 perkelee sentti uutta vitu lunt ja vitu ränttä ja vitu jäät, ja
herra yksinäs tiättä mitä paska sitä taivast viime yän tuli.
Mää yriti ossu aura-auton kuljettaja jäähakul, mut see pääs pakko. Auto ei
lähre käyntti. Mää luule, et must on tulos lumisokkia. Mää em pysty
liikuttama varppaitan. En ol nähny aurinkko montte viikko. Ennusteis luvata
lissä lunt. Viima tekke ilma purevaks. Perkele, mää muuta Espanja, tai
ainaki Tampereell. Vitutta nii perkeleste! Saatana lumi ja koko talv.”

– Heli Laaksonen –

Vuosia on itketty, kun Suomen kesä on ollut viileähkö ja lyhyehkö. Kesä 2010 on toista maata. Kuumaa, hikeä ja kuivuutta on riittänyt koko kesän. Mutta ei ole hyvä tämäkään.

Voi kun joskus sataisi.

Toisaalta Mikko Alatalo on laulanut iloisesti luritellen “aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä”.

Voi kun Suomessa olisi etelämäinen ilmasto. Tätä olen kuunnellut jo vuosia. Nyt etelän ilmasto on täällä – valtavat helteet ja kuivuus, rankkasateet ja myrskytuulet. Mutta ei se olekaan hyvä näin.

Ota nyt sitten selvää, mitä ihmiset oikeasti haluavat.

Ihmisen poliittisen muistin sanotaan olevan kolmen kuukauden mittainen. Täytyy siis toivoa, että ensi kevään eduskuntavaaleissa ehdolla olevat mokaisivat viimeisten kolmen kuukauden aikana ennen vaaleja. Josko sitten päivä menisi vaihtoon ja tapahtuisi oikeita muutoksia.